Kun ehkäisevän työn alueellista mallia on vuosien varrella rakennettu, on lähdetty ensin liikkeelle kehittämällä lasten ympärillä olevien aikuisten yhteistoimintaa eli rakennettu ensin toimivia ja vastuullisia aikuisverkostoja. Tietyssä mielessä toiminta onkin siis ollut aikuislähtöistä eli suhteessa lapsiin ”ylhäältä alas” suuntautuvaa. Aikuislähtöisyyttä on perusteltu sillä, että ”lasten sosiaalisen ympäristön laadun tärkein tekijä on toimivat ja vastuulliset aikuisverkostot”. (Rauhala, s. 70-71 kirjassa Lasten hyvinvointia etsimässä 2003.) Siinä vaiheessa kun nämä puitteet oli saatu rakennettua, palkattiin projektiin uusi työntekijä, jonka tehtäväksi tuli ehkäisevän työn alueellisen mallin lapsinäkökulman vahvistaminen: kokonaisuuden tarkastelu ”alhaalta ylös”, lasten paikoilta käsin.

Mallia onkin kehitetty lapsikeskeisemmäksi selvittämällä hankkeessa mukana olevien lasten näkemyksiä, toiveita ja tarpeita. Eli perusasenteena tai lähtökohtana tässä on ollut, ettei projektissa mukana olevia lapsia – tai lapsia ylipäätään – pidetä perinteiseen tapaan vain aikuisten hoivan, huolenpidon, opetuksen ja kasvatuksen kohteina, vaan myös lapset nähdään toimijoina, lapsena olemisen asiantuntijoina ja yhteiskunnan jäseninä. Projektin lapsia ei myöskään nähdä ”ongelmalapsina”, vaan kyse on ehkäisevästä toiminnasta: on todettu, ettei tarvitse eikä pidä jäädä odottamaan, että ongelmia ilmaantuu paljon tai että ne muuttuvat vakaviksi; vuorovaikutuksen ongelmia tulisi pyrkiä jo ennalta ehkäisemään (Salmivalli 1999, 167).

Käytännössä lapsinäkökulmaa on selvitetty ehkäisevän työn alueellisen mallin eri tasoilla esimerkiksi seuraavanlaisin toimenpitein:

Lapsinäkökulma sosiaalisten taitojen kartoituksessa: Jotta luokanopettajien tekemien oppilaiden sosiaalisten taitojen kartoituksen rinnalle saataisiin avattua lapsinäkökulmaa, kehitettiin projektin piirissä lapsille itselleen suunnattu ”Mitä kuuluu?” –lomake. Tällä sosiaalisten suhteiden tilannetta selvittävällä itsearviointilomakkeella on tarkoitus saada esiin lasten oma ääni: millaisista koulunkäyntiin ja kaverisuhteisiin liittyvistä asioista lapsilla itsellään on mahdollisesti huoli. On todettu, että sosiaalisten taitojen edistämiseen tähtäävissä toimissa on yleensä yllättävänkin harvoin hyödynnetty lasten itsearviointitaitoja ja omaa kokemustietoa. Se, että lapset kykenevät myös itse havainnoimaan omaa tilannettaan ja myös tämän pohjalta muokkaamaan toimintaansa on olennainen edellytys pysyvälle muutokselle (Salmivalli 2000, 195).

Lukuvuonna 2003 ”Mitä kuuluu?” –lomaketta käytettiin kokeiluluontoisesti kolmella eri projektikoululla. (ks. raportti Lapsinäkökulma sosiaalisten taitojen arviointiin: neljäsluokkalaisten itsearviot.) Syksystä 2004 lähtien tätä erityisesti 3.-6.-luokkalaisille soveltuvaa työvälinettä on aktiivisesti tarjottu muidenkin projektikoulujen käyttöön. Onkin osoittautunut että lomake on otettu käyttöön usealla koululla. Siitä on myös tehty omia sovellutuksia ja käytetty lasten luvalla mm. pohjana arviointikeskusteluissa, joissa on ollut mukana opettajan ja lapsen lisäksi myös vanhemmat.

Lapsinäkökulma pienryhmätoiminnassa: Räätälöityihin toimintoihin kuuluvassa pienryhmätoiminnassa lapsinäkökulmaa on jäljitetty keräämällä tietoa suoraan pienryhmiin osallistuneilta lapsilta (kyselylomakkeet), sekä pienryhmien ohjaajilta (haastattelut, kyselylomakkeet, päiväkirjat). Tarkastelualueina ovat mm. olleet: miksi ryhmässä ollaan? (miten tätä asiaa on käsitelty lasten kanssa, lasten käsitykset?), leimautumisriski (ovatko lapset kokeneet osallistumisen leimaavana?), toimintoihin vaikuttaminen (miten lapset ovat saaneet vaikuttaa tekemisiin; miten ovat tähän mahdollisuuteen tarttuneet?), tavoitteet (miten henkilökohtaiset ja ryhmätavoitteet on rakennettu lasten kassa?), ja menetelmät (millaiset menetelmät ovat toimineet lasten kanssa; millaisia omia kehitelmiä ryhmissä on syntynyt?). Näiden pohjalta koottua lapsinäkökulman vahvistamiseen pyrkivää tietoa on hyödynnetty esimerkiksi koulutettaessa uusia pienryhmäohjaajia ja kohennettaessa jo olemassa olevien ryhmien toimivuutta.

Pienryhmätoiminnasta on löytynyt lapsinäkökulmaa ja lasten osallisuutta hyvin palvelevia osa-alueita (mm. osallisuus toimintojen suunnittelussa, yhdessä päättämisessä sekä yksilö- ja ryhmätavoitteiden asettelussa). Kyselylomakeaineiston mukaan ryhmiin osallistuneet lapset ovat olleet varsin tyytyväisiä toimintaan. Kysymykseen siitä, mitä uutta pienryhmä on tuonut heidän elämäänsä kerrottiin mm. lisääntyneestä rohkeudesta, ilmaisutaidon vahvistumisesta, uusista kavereista ja hauskoista retkistä sekä muusta mielekkäästä tekemisestä. Samaiset aineistot kuitenkin osoittavat, että lapsinäkökulmasta katsoen on kiinnitettävä entistä enemmän huomiota leimautumisriskin välttämiseen sekä toimintaan mukaan pyytämisen syiden selvittämiseen lapsille. Tähän on alettu panostaa erityisesti ohjaajakoulutuksissa.

Yleisten toimintojen osalta on selvitetty lapsi-vanhempi-kerhojen hyviä ja huonoja puolia niin lasten kuin vanhempienkin näkökulmasta. Lapset ovat pääsääntöisesti olleet hyvin tyytyväisiä tähän toimintamuotoon sen vapaamuotoisuuden, yhdessä tekemisen ilon sekä tavallisesta kouluympäristöstä poikkeavan ryhmädynamiikan (mukana eri-ikäisiä ja eri sukupuolta olevia lapsia sekä aikuisia) vuoksi. Myös mukaan saadut aikuiset ovat pitäneet toimintaa arvossa. Ongelmana näyttäisikin olevan yleisellä tasolla suuremman vanhempijoukon mukaan värväys: lapsimäärä on ollut huomattavasti vanhempien määrää suurempi tässä toimintamuodossa. Näiden lapsinäkökulmasta saatujen tulosten hyödyntäminen ja niiden pohjalta tapahtuva edelleen kehittely ovat tarpeen ehkäisevän työn alueellisen mallin juurruttamisessa.

Lopullinen tuotos eli lasten hyvinvoinnin paraneminen; lisääntyneet lasten sosiaaliset taidot ja yhteisöllisyyden lisääntyminen ovat vaikeasti mitattavia. Onkin todettu, että ehkäisevän työn vaikuttavuuden arviointi on hankalaa; ”lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämiseen liittyvässä työssä on vaikeaa, jopa mahdotonta, osoittaa selkeitä kausaalisia vaikutussuhteita toiminnan ja ehkäistyneiden ongelmien välille” (Rauhala 2003, 70). Esimerkiksi lapsen sosiaalisten taitojen vahvistuminen voi tapahtua melko nopeastikin ja heijastua myönteisellä tavalla moniin asioihin. Toisaalta on mahdotonta eritellä missä määrin lapsen sosiaalisen tilanteen vahvistuminen johtuu hänen osallistumisestaan projektin tarjoamiin toimintoihin ja missä määrin aivan jostain muusta. Lasten ja nuorten hyvinvoinnin eteen tehdyn toiminnan tulokset eivät ole välttämättä näkyvissä heti, vaan mahdollisesti vasta vuosikymmenten päästä, lasten myöhemmässä selviytymisessä (Rauhala 2003, 70).