Kaikki alkoi kaljoittelusta "harmittomista" viikonloppu dokailuista 12 vuoden iässä.. t

ai olisiko se ollut siinä kymmenkesäisenä bensan imppauksesta.. no yksi ja sama..  Vaihdan ajan kuluessa kaljan viinaan.. sekä lisään settiin taas yhden harmittoman päihteen kannabiksen.. Love of my live.. No ainakin silloin ajattelin niin. Ikää taisi olla siinä 16 korvilla silloin.. pari vuotta siinä meni sitten savuja polttaessa ja viina juodessa.. ennen repertuaarin laajentamista essoihin ja piriin.

Piri .. Elämäni toinen rakkaus..

Mietin tuossa vaiheessa ja monesti vielä sen jälkeen et mitä vit**a kaikki ajattelee kun ne ei tajua miten mahtavaa tää on ja miksi juoda viina kun pirillä saa niin paljon mahtavemmat olotilat.

Muutaman maiseman vaihdoksen ja häädön jälkeen aikaa oli kulunut 5 vuotta, siitä kun piri oli tullut mukaan kuvioihin. Päädyn löytämään itseni yrittämässä tappaa itseääni piri skitsojen aikana.  ”huh nyt loppu kaikki tää paska” oli ajatus siitä selvittyä. kotipaikkakunta kutsui ja ensimmäinen vieroitus yritys alkoi siitä .. 4kk kaikki meni hyvin ja paskat olot oli kärsitty..

Paluu takaisin töihin ja arkeen.. muutto takaisin töitten luo pois kotipaikkakunnalta.

Kaikki meni hyvin kuukauden verran sielläkin ennen kuin homma taas lähti lapasesta kokonaan. Sitä juhlaa kesti taas puolitoista vuotta kun elämänkumppanin pakottamana siirryttiin ammatilliseen hoitoon. Puolitoista kuukautta ja pahat olot kärsitty pois sekä lihaa luiden ympärille ja kiire töihin takaisin.

Ensimmäisen oikeasta hoitokerrasta, jätetään siis tämä omaehtoinen katkaisu tästä pois, mieleen jää ensimmäinen kaksi viikkoa..

Kylmää ja kuuma, unettomia öitä vaeltaen käytävillä .. kahden tunnin unet heräten hiestä märkänä.. Oma asenne oli jossain muualle kuin hoidossa.. hoitopaikan sisäiset ryhmät toipumisesta, ongelmien käsittelystä sekä tunteiden kohtaamisesta tuntui heprealta ja ennen kaikkea liiba laaba paskalta. "Vahvana" sekä aivan liian ylpeänä ihmisenä ajattelin ”vittuako mä tuollaista kaipaan”..Ruoka ja aika kuitenkin tekivät siinä mielessä ihmeitä, että minusta saatiin taas elävän näköinen ihminen. Hoitopaikan suljettujen ovien takana vannoin et tähän loppu huumeiden käyttö.. no mut onneks savuja ei lasketa ja eihän siitä mulle mitään ongelmaa ole ikinä tullut.

Puolentoista kuukauden hoidon jälkeen sitä lähdettiin retvakkaana hoidosta asenteella, et tää oli tässä ja hyvä elämä alkaa..

"huumeetonta" elämää kesti noin kuukauden ajan ennen kuin piri ja muut päihteet tuli takas kuviohin ja savuillahan tähän ei ollut mitään asiaa ? eihän ? hah..

No elämän laatu ei siitä parantunut vaan huononi kokoajan..

Kaks vuotta yhtä soittoa sekavaa elämää ennen kuin löysin itseni taas hoidosta. Ajatuksella kuukausi max kaksi ja sitten takaisin töihin.

Hoidon sisäiset ryhmät tällä kertaa alkoivat kiinnostaa ja itsetutkiskelu alkoi tuottamaan tulosta.

NA-ryhmät tulivat mukaan hoito kuvioihin ja ne olivatkin tärkeä osa toipumisprosessia.  Jossain matkanvarrella se max kaksi kuukautta vaihtui kolmeen, neljään, viiteen ja  6kk jälkeen oli aika siirtyä hoidossa eteenpäin ja suunnata asustelemaan ns. puolimatka kotiin.. Puolimatka kodit ovat hoidon ja oman asunnon puolivälissä.. Henkilökuntaa tarvittaessa lähellä mutta kuitenkin omahuone ja osittainen oma rauha ja vapaus.. Tietenkin sääntöjen puitteissa..

Mutta asennoituminen, että tämä perkele hoidetaan nyt kerralla kuntoon, auttoi siihen että luovuin vielä "täydellisestä" itsemääräämisoikeudesta vielä vuodeksi.

Ja päätös oli varmasti se ainut oikea.. 6kk saattaa kuulostaa aluksi pitkältä ajalta mutta se ei ole oikeastaan mitään verrattuna siihen kymmeneen vuoteen mitä olin sekaisin. Vuosi siihen päälle niin tuntuu, että siinä olisi oppinut perusteet miten elämää eletään ilman päihteitä.

Hankalinta siinä oli että piti hylätä kaikki "ystävät" joilla oli mitään tekemistä huumeiden kanssa... Kun puhelin oli täynnä pelkästään käyttäviä tuttuja, niin numeron vaihtamisen jälkeen ei jäänyt montaa numeroa siirrettäväksi..

Se kaikki oli varmasti juuri sitä hankalinta valintaa ja pelottavinta .. Jäädä yksin .. lähteä luomaan uusia kontakteja, uusia ystäviä .. Joillekkin voi kuulostaa et so what.. mikäs siinä .. mutta kun kokemusta on vain sekaisin olosta ja ei osaa puhua muusta kuin toipumisesta ja aineista .. Siitä tuskasta mitä on sisällä kun ei saa vetää kamaa .. Niin ei ole helppoa etsiä ihmisiä, jotka hyväksyisivät sinut sellaisenaan ..

NA-ryhmät tietenkin tarjosivat tovereita jotka ymmärtävät.. Mutta entäs ne "tavikset", jotta voisin integroitua normi elämään.. Itselläni oli se pelko että jos jään vain NA-ryhmäläisten sekaan niin sisäistän pelkästään sen ajatuksen että olen entinen nisti .. ja nistinä pysyn..

mutta onneksi harrastusten kautta sain kuin sainkin ihmisiä ympärilleni ja sain korjattua poltettuja siltoja selväpäisiin lapsuuden ystäviin..

Jonka jälkeen uusi kaupunki ja uudet haasteet avasivat kokonaan uuden mahdollisuuden elämään elää yhtenä yhteiskunnan jäsenenä.

Summa summarum  noin 10 vuotta huumeiden täyttämää elämää, monta kymmentä tuhatta velkaa, särjettyjä ihmissuhteita, joita ei saa koskaan takaisin, rikosrekisteri, useampia putka vuorokausia, muutamaa hammasta köyhempänä ja liian monen ystävän kuoppajaiset nähnyt.

Heh paskemminkin ois voinu käydä, joten olen nyt tyytyväinen että saan elää suhteellisen normaalia elämää ja yrittää eteenpäin ilman huumeita. Vaikka en kadu menneisyyttäni niin en suosittele kenellekään kokeilemaan.